Hayley's Cuisine

Lupasin edellisen postauksen paahtoleipäreseptin tiimoilta esitellä myös tämän kesän parhaan tarjoiluehdotuksen aamiaisleiviksi. (Saattavat hiipiä vaihtoehtoisesti myös väli- tai iltapalapöytään.) Ja siis jälleen mitä mainiointa brunssimatskua!

Tuorejuusto-marjapaahtoleivät nautitaan rapeaksi paahdettuina mutta jäähtyneinä. Ne sopivat siis erinomaisesti kesäiseen hellepäivään, jota tänään odottelemmekin! Here comes the sun!

Ennen ja jälkeen haukkauksen!
Ideahan poimittiin Tyrniä ja tyrskyjä -blogista: tuorejuustoa ja marjoja jäädytetylle paahtoleivälle. Kombo on kerrassaan mainio, tuorejuustoa voi makeuttaa vaikkapa sitrusliköörillä, mehutiivisteellä tai ihan vain sokerilla. Onnekkaana tyttönä sain taas kerran makustella vanhempien poimimia mustikoita ja metsävadelmia. Varsinkin jos saa käsiinsä noita pieniä, huippumakeita vattuja, ei tuorejuustoa kannata makeuttaa lainkaan, kun marjat hoitavat sen puolen. Raikas, makea ja terveellinen hyvän mielen paahtis!

Ja tosiaan, hyvä leipä varmistaa täydellisen kokonaisuuden. Mainio resepti jauhopeukaloille tästä kanelisesta grahampaahdosta, joka sopii loistavasti vuoassa paistoon, mutta myös vaikka sämppäreihin.

Mustikkahampurilainen! Unikonsiemenet olivat ihan sävy sävyyn mustikoiden kanssa. Mitähän lapset sanoisivat makeasta jälkkärihampurilaisesta... :)

Tampereella käännähtäminen on juttu, jolle pyrin löytämään aikaa joka kesä. Tai no, pistäydyn siellä kyllä mielelläni muinakin vuodenaikoina, mutta kesälomareissut ovat tietysti juttu ihan erikseen.

Tampereella on kivoja lounasravintoloita, joista jokunen on tullut mainittua aiemminkin. Tämänkesäiseltä reissulta esittelen kaksi lounaspaikkaa, joissa sekä ruoka että palvelu olivat kunnossa. Ovatkin muuten aivan erilaisia ruokapaikkoja: paikallisvesien antia hyödyntävä kalaravintola Kalax sekä Kaakkois-Aasian makuja tarjoileva ravintola Thai & Laos.

Kalax: Kylmän kalapöydän antimia ja lämpöiseltä puolelta mm. kampelaa
suoraan pannulta. Jälkkäriksi kotoisasti mansikka-raparperikiisseliä.

Kalaravintola Kalax (lounasbuffet arkisin 12 e) perustaa toimintansa ennen kaikkea lähialueiden kaloihin ja omistajan mainioihin kalaresepteihin. Lounasbuffet pitää sisällään laajan kylmän kalapöydän, muutaman lämpimän ruoan sekä jälkkärin. Ja tuo kalapöytä on se juttu, miksi Kalaxiin kannattaa poiketa, vaikkei se aivan Tampereen ydinkeskustassa olekaan. Kaikki on itse tehtyä, tuoretta ja maukasta. On savukalaa, graavia ja erilaisia sillejä. Silakkarullia, simpukoita ja haukea. Ehdoton suosikkini olikin lähivedestä napattu hauki, jota oli tarjolla useassa erilaisessa mausteessa. Tällaisia kiinteän maukkaaita haukipaloja pitäisi koettaa valmistaa itsekin.

Kalaxin Tuula ehti pyynnöstäni pitää pienen esittelyn kalapöydästään. Reseptit ovat Tuulan omia, ja iloinen emäntä kertoi myös pari hauskaa tarinaa vahinkoresepteistä. Keittiökömmähdykset kunniaan, niistä syntyvät myös parhaat uudet sovellukset! Ja lisää uusia ideoita Tuula vinkkasi löytyvänsä tsekkaamalla vaikkapa maustepurkit, jotka meinaavat käyttämättöminä hakeutua kaapin uumeniin. Nämä purkit sitten esille ja uuteen kontekstiin. Voilà!

Ravintola Kalax löytyy Tampereen yliopistollisen sairaalan takaa, Kaupista. Tunnelma ravintolan salissa on jotenkin tosi kotoisa, perinteinen ja juhlava. Minulle tuli ihan sellainen fiilis, kuin olisin sukuloimassa ja nauttimassa perinneresepteistä sukulaistätien juhlapöydässä. :)

No, kontrastiksi uudistuneille ja perinteisille kalaklassikoille maistui yhtenä hellepäivänä mausteisempi lounas Thai & Laos -raflassa (lounasbuffet arkisin 8.90 e). Melko tyypillinen aasialainen noutopöytä, mutta astetta paremmalla tyylillä toteutettuna. Salaattivalikoima oli normipettymys, mutta itse ruoat maistuivat. Kirpeäksi ja tuliseksi kuvattu kanakeitto oli todella maukas. Samoin rapsakat kookoksisessa maustekastikkeessa kypsennetyt kasvikset. Ja osterikastike, jossa muistaakseni oli porsaanlihaa, oli todella, todella herkullista.

Tampereella tuntuu olevan aika paljon myös kiinalaisia ravintoloita, mutta toistaiseksi olen Aasian mauista kokeillut aina joko intialaisia tai thaimaalaisia ruokapaikkoja. Kiinalaisista kun tuntuu olevan vaikeampi päätellä etukäteen onko kyseessä kunnollinen vai kökkö paikka. (Huono kiinalainen on ainakin minusta todella paljon pahempi juttu kuin pettymykseen johtava thai- tai intialainen ruoka.) Kaipaisinkin vinkkejänne kokeilemisen arvoisista kiinalaispaikoista Tampereella. Erityisesti lounaspaikoista! :)

Thai & Laos: Alkukeiton liemi ihan mahtava. Kevätkääryleetkin poikkeuksellisen hyviä!

Ainiin, Tampereella oli myös ystävämme Halpa-Halli, josta löysin muutamalla eurolla pikkuruisen, korkean irtopohjavuoan, sellaisen Panettone-tyyppisen! :D Tästä lisää myöhemmin... ;)

[Jälkisanat: Huonoista kokemuksista bloggaaminen, erityisesti ulkoruokinnassa, on vähän hankala juttu. Olenkin ottanut sen linjan, että esittelen blogissani vain ruokapaikkoja, joissa olen viihtynyt ja joissa ruoka on maistunut. Kuten siis tämän postauksen kaksi lounaselämystä! Eli kun ollaan vahvasti plussan puolella (kuitenkaan mahdollisia miinuksia sivuuttamatta). Tällöinhän kirjoituksesta on hyötyä ja vinkkiä muillekin. Toki täysin epäonnistuneen elämyksenkin jakaminen voisi auttaa muita välttelemään huonoa paikkaa... Mutta makuja on monia, ja toisaalta huono päivä joko asiakkaan tai ravintolan puolella voi selittää kehnon kokemuksen.]

Tässä kuitenkin kyseenalainen ruokakokemus. En tiedä mitä ajatella... Kipaistiin nimittäin herkun kuuloinen tiikerikranssi Vaasan leipomosta. Upean näköinen, pehmeä pullakranssi. Kardemummaa, nam! Suklaista väriäkin riitti, mutta missä maku? Tuoteseloste selitti suklaaprosentiksi 0,9. Ja leipoiko teidän isoäidit 15 E-koodattua ainetta pullaan? Osa toki turvallisia normiraaka-aineita, mutta osa jotain muuta.

Sipuli ei ehkä ole tyyppiesimerkki ruokakaupoilla tapahtuvista heräteostoksista, mutta kyllä vain... sellaistakin voi sattua. Neljän valtavan makean sipulin verkkopakkaukset houkuttelivat jollain ihmeen tavalla puoleensa, ja kukapa nyt ei haluaisi ylimääräistä kiloa kauppakassiinsa kannettavaksi? Käyttöideana pohdin sipulipiirasta tai -keittoa, ja ajattelin kilosta selvittävän vaikka sitten osan pakastamalla. Ja kyllähän sinne kylmäsäilöön loppupeleissä yksi kipale riittikin.

Tarkemmin kyse kolmen MAKIAN sipulin ja kolmannesvalkosipulin keitosta. Nih!
Makea sipuli sopii normiserkkuaan miedomman ja makeamman makunsa vuoksi hyvin raakana käytettäväksi, esimerkiksi salaatteihin. Keitto kuitenkin tuntui kiinnostavammalta idealta, ja maustekaapista nappasin sille kaveriksi rakuunan. Reseptiapuna selailin ranskalaisen sipulikeiton ohjeita, mutta omasta keitostani jätän tuon etuliitteen kyllä pois. Minun sopassani sipuleiden kuullottamista ei tarvitse jatkaa karamellisoitumiseen asti, eikä keittoa tarjoiltu leivällä ja juustolla kuorrutettuna. Ja nuo kaksi tunnusmerkkiä tulkitsisin nimenomaan ranskalaisen sipulikeiton ominaisuuksiksi. [Lyhyempi kuullotus vain pehmeyttää sipulit, mikä riittää hyvin makeille sipuleille. Normisipuleita taas hauduttelisin pidempään, enemmän tuonne ranskalaisen sipulikeiton karamellisoinnin suuntaan, jotta niidenkin kitkeryys taittuu makeudeksi.]

Koska leipä ja juusto tältä kepeältä aterialta jäivät uupumaan, paahdoin ison kasan kurpitsansiemeniä. Niitä kun pyörittelee pannulla sen verran, että alkavat pullistella ja paahtua, ja kun sekaan heittää vielä hieman mausteita, saa parempaa lisuketta hakea. Toimii monenlaisten ruokien ja salaattien kanssa. Mutta nopeasti huomattiin, ettei toimi näin juoksevan keiton päällä, joten siemenet nautiskeltiinkin ihan sellaisenaan, sormisyötävänä keiton ryypiskelyn lomassa. :D

Ja hei, mikä parasta, tämä keitto oikeuttaa korkkaamaan valkkaripullon. Mikäs sen mukavampaa kuin hörpiskellä iltasella fiinit zipulikeitot valkkarilasillisten äärellä. :D

Liina matkatuominen Dille & Kamille -ketjun myymälästä. Tosin koko matkan ajan puhuin Dille & KaMOmille -kaupasta, vasta kotona liinoja silittäessäni huomasin lukihäröni. Kanssareissaajat kuulemma luulivat, että HALUSIN sanoa sen niin...

Sipulikeitto neljä annosta

750 g makeita sipuleita (3 kpl isoja)
4 valkosipulinkynttä
öljyä paistamiseen
1 rkl vehnäjauhoja
1 lihaliemikuutio
10 dl vettä
3 dl valkoviiniä
0.5 tl valkopippuria
1 tl kuivattua rakuunaa
1 laakerinlehti

Pilko sipulit ja hienonna valkosipulinkynnet. Kuumenna öljy isossa pannussa ja kuullota sipulit pehmeiksi. Sirottele ja sekoita joukkoon jauhot. Lisää loput ainekset ja kuumenna keitto kiehuvaksi. Keittele soppaa kannen alla 15 minuuttia.

Tiedättehän sen mahtavan sitruuna-marenkipiirakan! Makean ja kirpeän yhdistelmä toimii täydellisesti, ja varmaan kaikki pitävät tuosta piirakasta. Jostain kumman syystä blogistani ei tuota herkkua vielä löydy, mutta taitaa olla tämä Hesarin ohje, joka on tullut hyväksi todettua.

Nyt kotimaisten marjojen ollessa sesongissa tuli tuumailtua, josko nekin sopisivat marenkipiiraaseen. Punaherukat olisivat intuitiivisesti hyvä idea happamuutensa vuoksi, vaan enpä saanut mennä niitä toreilta tai turuilta metsästämään, kun mustikkaa ja vadelmaa oli omasta takaa pakkotyöstettävänä. Reseptinä noudatin jotakuinkin Heather Homemade -blogin ohjetta (Red Currant Pie). Joka muuten on tuunattu Allrecipes.com-sivuston reseptistä. En nyt suomenna ja toista tässä reseptiä kolmesta syystä. En nimittäin tuunannut reseptiä juuri lainkaan (!!!). Ohjeen lopputulema oli melko onnistunut, muttei niin loistava, ettäkö aikoisin sitä uudelleen sellaisenaan käyttää (vaatii radikaaleja jatkotuunaustoimenpiteitä). Lisäksi jenkkimittojen muunnokset deseihin ovat turhaa lisätyötä edelliset kohdat huomioiden.

Niin, piirakka oli hyvää, muttei valitettavasti loistavaa. Marenki sopi todella hyvin erityisesti vadelman makuun, mutta marjoja oli suhteessa aivan liikaa. Mustikat ja vadelmat ovat herukoita kosteampia, ja erityisesti siksi niitä olisi pitänyt vähentää huimasti. Piiraan tai paremminkin kakun poikkileikkaus ei siis ollut ihan toivotunlainen. Myöskään emme malttaneet odottaa piirakan jäähtymistä ihan huoneenlämpöiseksi, saati sitten jääkaappikylmäksi. Sen aikaa piiras sai kuitenkin ulkona vilvoitella, että marenki ehti saamaan pilkullisen kuosin kesäisestä yllärisadekuurosta. Varsinaisia auringonpilkkuja, kun se keltainen pentelekin paistoi siellä koko ajan! :D

Hennosti kesäkuuron pilkuttama marenkipiiras!

Kesäsadon ajankohtaisiin kuuluu juuri nyt avomaankurkku. Mutta mihin muuhun rapsakka ja raikas pikkukurkku sopii, kuin tylsiksi siivuiksi lounaslautasen reunaan (just siihen tomaattilohkojen ja vihersalaatin kylkeen)? Kurkkukeitto ei nyt inspiroinut, enkä halunnut tuoreita kurkkuja kypsentääkään. Moussakatyyppinen avomaakurkkuateria jäi kyllä ideaksi korvan taakse, mutta toiseen kertaan...

Onko vähän söpöjä nuo pienen pienet (omat) mintunlehdet.
Vähän epäinnovatiivinen idea oli kurkun tarjoilu dippikastikkeenkin kera, mutta sen verran herkullinen soosista tuli, että olin kyllä enemmän kuin tyytyväinen. Oikeastaan lähdin tekemään hieman tsatsikityyppistä, turkkilaiseen jugurttiin rakentuvaa kurkkusalaattia. Mutta kun olin sekoitellut kokoon minttuisen ja kahden sipulin maustaman jugurttiseoksen, en halunnutkaan enää raastaa tai pilkkoa kurkkua siihen haudattavaksi. Sen sijaan leikkasin avomaankurkut söpöiksi siivuiksi, jotka asettelin dippikulhoon. Nam nam!

Vähän erilainen lisukesalaatti, kun pöydän keskelle heitetäänkin kollektiivinen kasvisdippailukulho! Kurkun jatkeena sopii tarjota myös porkkanaa tai mitä nyt keksittekään. Ja voihan tätä tarjota vaikka sohvapöydällä iltauutisten aikaan!

Kyllä lähikuvaa pitää olla. Punasipulia ja kaikkea!

Minttudippi kurkuille (tai kurkkusalaatti)

1 isohko valkosipulinkynsi
1 pieni punasipuli
reilusti tuoretta minttua
2 tl balsamiviinietikkaa
2-3 dl turkkilaista jugurttia
suolaa
mustapippuria
reilusti avomaankurkkuja

Kuori valkosipulinkynsi ja pilko se silppurilaitteeseesi. Pilko myös punasipuli epämääräisiksi palasiksi ja sijoita samaan paikkaan. Laita sekaan vielä minttu ja etikka, ja hurauta kone käyntiin. Seos saa jäädä mieluusti rouheaksi silpuksi, mutta saa sen tietysti ajaa sileäksikin. Sekoita sen jälkeen seos jugurttiin, ja mausta vielä suolalla ja pippurilla. Siivuta, suikaloi tai palastele kurkut, ja tarjoile dipin kera. (Kurkkusalaatti: pilko tai raasta kurkut pieneksi, ja sekoita jugurtin joukkoon.)

Voiko hyvä välipala tehdä ihmisen onnelliseksi? Ei varmaan yksinään. Lähtötilanteen pitänee olla monin muinkin tavoin kohdallaan onnentunteen saavuttamiseksi. Mutta hyvänmielenvälipala voi kyllä toimia henkisenä alleviivaustussina. Siis muistuttajana ja työkaluna siihen, että hoksaat tiedostaa "päivä, se on kaunis niin". :)

Tai jos sinulla sattuisi olemaan ihan pas[t]a päivä, vähän kivempi välipala saa kenties auringon paistamaan risukasaankin!

Polka dots siellä...

... ja polka dots täällä.
Minun hyvänmielenvälipalani oli kanelisen grahampaahtoleivän taikinasta paistettu bagel banaanisiivuilla ja hasselpähkinä-kaakaolevitteellä. Jumankekka, että maistui maukkaalle. Tuli ihan sellainen fiilis kuin olisin hemmotellut itseäni jälkiruokaleivonnaisella, mutta sehän oli vain leipä, bansku ja hieman makeaa levitettä.

Speculoos-tahna sai minut innostumaan sen verran makeista voileivistä (ja siis erityisesti makeista levitteistä), että olen nyt suorittanut huolellisen tutkimuksen kotimaan normiruokakauppojen valikoimasta. Speculoosia ei todellakaan löydy, sen sijaan isommista marketeista löytyy maapähkinälevitteitä (suolaisia), hasselpähkinälevitteitä (yleensä suklaisia, myös manteliversiona) ja ihan pelkästään suklaalevitteitä. Näistä kiinnostavimmaksi koin itse pähkinä-suklaalevitteet, ja kerrankin viitsin opiskella kunnolla myös tuoteselosteet...

Sekä hinnan että ainesosaluettelon perusteella voittajaksi selviytyi, ja ostoskorin kautta kuivakaappiini päätyi, saksalaisen marketin hasselpähkinä-kaakaolevite. Hasselpähkinää 13 % ja kaakaojauhetta 7,5 %. (Yhteensä päämakuaineita siis mukavasti reilut 20 %, kun joissain tuotteissa jäätiin alle viiteen.) Ja seassa ei ole yhtään väärää ainesosaa, tosin jos pilkkua viilattaisiin, olisi tietysti kiva tietää mitä kasviöljyä on käytetty. Tuote läpäisi myös makutestin. Kyllä tätä kehtaa ihan arkenakin sipaista leivälle, olisiko jopa margariinia parempi vaihtoehto?

Lavastus tyyppiä "hampurilaisketjun mainos". Eli levitettä on ulkoreunalla ylenmäärin, ja banaanitkin kurkistelevat nätisti limittäin. Kuvan ottamisen jälkeen, ennen syömistä, beigeli voideltiin tasaisesti ja banskutkin aseteltiin nyt vierekkäin.
Onnelliset wannabebagelit

leipärinkilä (mulla kanelista grahampaahtoa bagelin muotoisena)
ruskeaa, makeaa tahnaa (Speculoos, Choco nussa tms.)
banaania siivuina (tai vadelmia!)

Puolita. Levitä. Siivuta ja ripottele päälle. Haukkaa. Nosta katse horisonttiin, kallista päätä ja hymyile.

Japanilainen ruoka maistuu, mutta sen kunnollinen valmistaminen kotioloissa on aika lailla lapsen kengissä. Jotenkin homma tyssää aina jo suunnitteluvaiheessa johonkin raaka-aineongelmaan tms. Pitäisi olla sen seitsemän liemipurkkia... Ja paksu lompakko saatavuutensa ja hintansa puolesta tosi suolaisten kalojen ja merenelävien hankkimiseksi (sashimilaatua ei tule ilmaiseksi). Näiden ja muiden kompleksien vuoksi omat Japani-kokkailut ovat jääneet edelleen näihin oikaisuruokiin.

Japanialainen lienee todenmukainen kuvailutermi tälle aterialle,
kun ei ihan autenttiseen japanilaiseen (vielä) rahkeet riitä.
Valmis teriyakikastike onkin kohtalainen oikotie Japani-henkiselle aterialle, jonka protskuksi valitsin naudanlihan. Sekaan lisäsin myös bambua ja vähän pirteyttä tuoreesta chilistä. Aitojapanilaista fiilistäkin aterialla riitti, koska Osakan tuomisistani löytyi vielä wakamea (levää) ja riisin päälle ripoteltavaa maustettua siemenseosta. Japanissa ravintoloissa saattoi olla pöydässä sirotin, jossa oli tuollaista siemensekoitusta riisikeon päälle ropsautettavaksi. Samaan tapaan kuin meillä päin ketsuppitörppö. ;) Tämä nimenomainen siemenpussukka, jonka raaskin avata tätä ateriaa juhlistamaan, osoittautui ihan törkeän hyväksi. Voisin syödä ateriaksi pelkkää riisiä sen kanssa, niin hyvin se makuhermoihini iski. Paras arvaukseni tuotteen mauksi on tonnikala. :D Ehkä? Jotain kalaisaa tuo paahdettu ja mausteinen siemenseos selvästi hakee makumaailmallaan, tuoteselosteesta en ymmärrä sanaakaan...

Ja hei... Makumatka Japaniin vaatii ilman muuta puikot! (Tosin kuvan puikot on tuotu Koreasta. Etelä-Koreasta... D'oh!) Jos ruoka nautitaan syvistä kulhoista puikoilla napsien, saa ruoanvalmistuksen oikopolut ainakin osittain anteeksi!

Juomana tietysti japanilaista vihreää teetä. viileänä, koska päivä oli lämpimähkö.

Naudanlihaa teriyakikastikkeessa kahdelle

200 g naudan sisäpaistia (ostin viipaleina, jotka pistin kotona suikaleiksi)
1 prk bambunversoja
1 ps teriyakikastiketta
(pätkä chiliä)

riisiä kahdelle
(sokeria ja etikkaa)
(paahdettuja ja/tai maustettuja siemeniä)
(wakamelevää)

Ruskista ohuet naudanlihasuikaleet, ja kippaa pannulle sitten myös bambunversot. Lisää teriyakikastike ja mahdollisesti hieman chilirenkaita, ja pyörittele pannun asukkeja vielä jokunen minuutti kuumassa.

Keitä riisi normaalisti. Tai keitä se sushiriisiä imitoiden: huuhtele ennen keittämistä ja mausta lopuksi sokeri- ja etikkatilkalla. Vesitilkassa tuoreutettu kuivattu wakame sopii huuhtelun jälkeen hyvin aterian lisukkeeksi. Ja riisin päälle sopii ropsauttaa vaikka paahdettuja seesamsiemeniä.

Mustikka on tätä nykyä meidän perheen marja numero yksi. Mökkimetsien mustikkasato kun varustaa huononakin vuonna koko suvun pakastimet täpötäyteen. Pääasiassa mustikka kuluu aamupalalla (puurossa, jugurtissa, muroissa...) ja aika usein leivonnaisissa tai rahkajälkkäreissä. Muttei esimerkiksi ole koskaan taipunut hilloksi tai marmeladiksi. Miksi-miksi-miksi?

Tarjoiluehdotus 1: turkkijugua, hillua ja marjasia. Alaoikealla kansietiketti. Hieno!
Nyt lopetin mustikkahillon perään mankumisen, ja keittelin pienen hillosatsin ihan itse. Puoli kiloa mustikkaa ja varttikilo hillosokeria. Ja vartissa sujuu keittelykin, ei ole vaikeaa. Ohjeeksi tulostelin Dansukkerin sitruksisen mustikkahillon, tosin sitruunan sijaan käytin limen kuorta (lime twist). Jonka kaverina mustikkaa maustaa myös kanelitanko!

Hillo on aivan tajuttoman hyvän makuista. Lime ja kaneli maistuvat, mutteivät ollenkaan dominoi pääroolia vetävän mustikan yli. Pitää viedä yksi pieni purkki vanhemmille maistettavaksi, kiitokseksi mustikoista. :) Limen ja kanelin yhdistelmä on muuten mielestäni erikoisen sopiva, koska minun suussani limen ominaismaussa on jotain kanelista. Googletus ja kyselyt eivät ole vahvistaneet makuaistimustani, mutta monesti jotain limejuttua syödessä maistan selvästi pienen kanelin. :D Ja olen vakuuttunut, että kyse on tarkasta makuaististani ja jostain kemiallisesta yhdisteestä, joka näille limeä ja kanelia yhdistää. (Makuaistin lukihäiriö ja vainoharhaisuus ovat poissuljettuja vaihtoehtoja.)

Tarjoiluehdotus 2... Josta kenties hieman lisää tuonnempana.

Kaneli-lime-mustikkahillo
(Muunnelman taustana Dansukkerin Sitruksinen mustikkahillo)

0.5 dl vettä
500 g mustikoita
1 kanelitanko
puolet limen kuoresta raastettuna
250 g hillosokeria

Mittaa vesi ja marjat kattilaan yhdessä kanelitangon kanssa. Raasta sekaan myös limen kuorta. Kuumenna höyryävän kuumaksi, ja lisää sitten hillosokeri samalla sekoitellen. Anna hilloainesten kiehua 10-15 minuuttia, ja nosta kattila sitten puoleksi tunniksi jäähtymään. Poista kanelitanko, ja kuori mahdollinen vaahto pinnalta. Purkita, paketoi, säilö viileässä ja vie pikkupurkki lahjaksikin.

Tässä myös yksi "kylkietiketti" ennen teippausta. Näitä upeita etiketitettyjä purnukoita syntyi kolme kappaletta.

Suolainen muffinssi -tyyppiset vuokaleivät ovat herkullisia. Joskus muistan leipaisseeni erittäin maukasta oliivileipää, mutta äskettäin esitelty lohikaakku se vasta herkkua olikin. Lohi-vuokaleivän intouttamana sovelsin majoneesipohjaista reseptiä nyt katkarapujen kaveriksi. Ja tulos taas törkeän onnistunut. Siipale katkarapuleipää on mitä paras välipala. Ja ronskimmasta lohkaisusta saa helpon eväslounaan.

Leipävuokaversio. Aka HARKKO. Paitsi rustiikkinen myös rukiinen!
Chilimajoneesin avulla leivottu katkarapu-vuokaleipä oli niin herkullinen, että leivoin sitä lyhyen ajan sisällä toisenkin kappaleen. Ja tämän jälkimmäisen taikinasatsin paistoinkin suorakulmaisen leipävuoan sijaan rengasvuoassa. Vaihtelu virkistää. :D Taikinan voisi periaatteessa varmasti paistaa muffinivuoassakin, mutta taikina on sen verran jäykkää, että se hyppää kyllä vaivattomammin yhtenä kappaleena isompaan vuokaan. Ja tämä mehevä leivonnainen on kenties paremmin edukseen leikattavina paloina.

HY-VÄÄ! Nyt kun lohi ja katkaravut on koeajettu, pitää seuraavaksi keksiä jokin ihan uusi tuunausidea tälle leipätyypille. Mitähän sitä kehtaisi...

Rengasvuokaversio (alla poikkileikkauskuvakin).

Katkarapu-vuokaleipä (1 kpl)

2 dl ruisjauhoja
2 dl vehnäjauhoja
2 tl soodaa
0.5 tl suolaa
0.5 tl musta- tai valkopippuria
1 tl anista
1.5 dl maitoa
0.75 dl chilimajoneesia
250 g (isoja) katkarapuja

Sekoita jauhot, sooda ja mausteet. Vatkaa toisessa kulhossa maito ja majoneesi sekaisin, ja kippaa sitten joukkoon jauhoseos. Sekoita taikinaan lopuksi myös katkaravut. Kaapaise taikina voideltuun tai leivinpaperoituun leipävuokaan tai rengasvuokaan, ja paista 180-asteisessa uunissa noin 45 minuuttia. Anna jäähtyä hetkinen, ennen kuin nostat leivonnaisen vuoastaan. Nautiskele joko kylmänä tai kuumana.

Vasurissa myös pieneen annoskulhoon heitetty "testipaistopala".
Huomatkaa myös komea pilvitaivaan heijastus.

Makeiden päällisten kanssa stemmaava kanelintuoksuinen grahampaahto loppui jo pakastimestakin, mutta leivänpaahdin jäi edelleen kaipaamaan äksöniä. Joten uuni kuumaksi, ei siinä muukaan auta!

Ylempänä normisiivutusmeininkiä, alaoikealla paahdettu siipale.

Jos epäilet valinneesi naftimman puoleisen kohotuskulhon,
ei ole huono idea raapaista muovikelmua taikinan katteeksi, liinan alle.
(Ei sitten tarvitse viettää loppuiltaa raaputellen taikinaa leivinliinasta.)
Nyt kuitenkin kiinnosti leipä, jonka kanssa sopisivat perinteisemmät eli ns. suolaiset päälliset, kuten juusto. Päätin sitten maustaa leivän pestotujauksella, koska pestosämpylöistä ja -leivistä oli aiemminkin todella hyviä kokemuksia. Tutun kaavan mukaisesti taikina menetti uunissa suurimmat viitteet vihreydestään, mutta sopivan hento maku jäi ilahduttamaan. Käyttämäni pestomäärä ei siis tee leivästä ylitsepursuavan pestoista, vaan antaa sille hienovaraisen makuvivahteen ja ennen kaikkea hyvän koostumuksellisen tasapainon (mitä se sitten tarkoittaakin).

Taikinasta tulee kaksi paahtista, ja pitikin mennä vanhempien luokse leivoskelemaan, jotta sain käyttöön toisenkin leipävuoan. Toisen paahtoleivän uumeniin piilotin desin verran kurpitsansiemeniä, mikä oli taas kerran hyvä idea. Siemenet ja pähkinät leivonnaisissa ovat aina erittäin jees! Ne tuovat näköä, makua ja purutuntumaa, ja erityisesti leipäsiivuja paahtaessa taputat kyllä itseäsi selkään, jos vain olit tajunnut heittää taikinan sekaan reilulla kädellä siemeniä. Tarjoiluehdotuksista sen verran, että pestolla voideltu, paahdettu leipä toimii. Yllättäen! ;) Ja ihan vain paahdettu, voideltu ja juustosiivulla höystetty leipä maistuu sekin. Erikoismaininta menee paahdetuille leipäsiipaleille, joita hieraistaan ennen voitelua puoliksi leikatulla valkosipulinkynnellä. Herranjestas! :)

Kurpitsansiemenversion poikkileikkaus.
Hennosti pestoinen paahtoleipä (2 kpl)

90 g pestoa (noin 1 dl)
1 rkl sokeria
5 dl vettä (lämpöistä tai viileää kärsivällisyydestäsi riippuen)
1 ps (11 g) kuivahiivaa
7 dl sämpyläjauhoja
1 tl suolaa
noin 4 dl vehnäjauhoja
(valinnainen: 2 dl kurpitsansiemeniä)

Mittaa kulhoon pesto, sokeri ja vesi, ja sekoittele käsivispilällä. Lisää rennosti sekoitellen myös kuivahiiva, jonka perään voit vispilöidä sämpyläjauhot. Ota pieni aikalisä ja anna jauhojen turvota vaikka vartin verran.

Jatka taikinan työstämistä lisäämällä suola ja tarvittava määrä vehnäjauhoja (vaihda vispilä muihin työvälineisiin, eli omiin käpälöihisi). Älä ylijauhota taikinaa, vaan luota vaivaamisen aikana tapahtuvaan kehitykseen. Vaivaa taikinaa tovi, peitä liinalla, ja kohota se kaksinkertaiseksi vedottomassa paikassa.

Leivo taikinasta 2 kpl (vuoka)leipiä. Mikäli tykkäät sattumista, ripottele taikinan taitoksiin 1 dl siemeniä per leipä. Hyvät vuokaleivät syntyvät painelemalla taikinaa suorakulmioksi, ja rullaamalla sen ilmavaksi pötköksi. Sitten vain pötkö voideltuun leipävuokaan. (Sämpylät ovat myös mainio vaihtoehto.) Kohota leivonnaisia liinan alla vielä puolisen tuntia. Leivät paistuvat 225-asteisen uunin alatasolla noin puolessa tunnissa. (Sämpylöille riittää 10-15 minuuttia.) Jäähdytä leivonnaiset ritilän päällä, leivinliinalla peitettynä. Älä leikkaa leipää ennen kuin se todellakin on täysin jäähtynyt, mieluusti vasta seuraavan päivän aamuna.

Uunista nostetut leipäset ihan vasemmalla. Alaoikealla jäähdytysvaiheen kapalointiesimerkki. Ja vasta tokana päivänä yläkuvan puuhiin, eli siivuiksi ja suuhun!

Kuulun sellaiseen outolinturyhmään, joka ei ole oikeastaan koskaan välittänyt sipseistä. Okei, sour cream & onion -makukombo kyllä iskee, ja rasvan ja mausteiden yhdistelmä puhuttelee varmaan jokaisen makuhermoja... Mutta perunalastujen ostaminen ei käy kaupassa mielessänikään, ja pippaloissakin maistelen paljon mielummin muita herkkuja. Mun suu vaan tykkää kyttyrää siitä muhjaantuneen ylisuolaisen perunalastun jättämästä mausta ja fiiliksestä, joka syntyy jo parista sipsistä. Hampaisiin jää moskaa, ja perään syödyt asiat eivät maistu sille mille pitäisi! Tällaisia sisäänrakennettuja en-vaan-tykkää-oireita saisi muuten olla muidenkin epäterveellisten hommien kohdalla...

No, sen verran utelias kuitenkin olen, että jos joku väittää lanseeranneensa aikuiseen makuun sopivan suolaisen raksun, vieläpä vähän terveellisemmällä tavalla (rasvassa keittämisen sijaan paistettu), voin kyllä maistaa ja antaa uutuudelle mahdollisuuden. Hopottajien kautta sainkin Fazerin Crisp Pita Bread -lastuja kolmessa eri maussa: sourcream & ruohosipuli, merisuola & mustapippuri sekä chili. Nämä on pakattu söpöön 40 gramman pikkukokoon, mikä kannustaa hitaampaakin ymmärtämään herkkuhetkeen sopivan annoskoon.

Fasun pitaleipähenkiset lastut olivatkin odotettua positiivisempi kokemus. Eivät kärsineet perunalastujen mössöytymisongelmasta, vaan olivat todella rapeita ja tykkäsin tästä suutuntumasta. Ennakkoon ajattelin hapankerma & ruohosipuli -maun parhaaksi ja mustapippuriversion läpitylsäksi. Vaan miten kävikään. Pippuriset pitaleipälastut nousivat ihan ykkösiksi. Mustapippuri tuli niissä esille todella maukkaasti, tykkäsin oikeasti! Ja tämä sai muutenkin pohtimaan pippurin käyttöä ruuassa... Laatu ja oikea käyttötapa ovat iso juttu (tuoreus, rakenne, lisääminen oikealla hetkellä suhteessa kuumennukseen ja tarjoiluhetkeen, jne.). Ties vaikka lähtisin tästä aloittelemaan matkaani pienen pippurihifistelyn tiellä... ;)

Kasviskuivuri kuuluu vahvasti keittiön koneisiin tyyppiä oishan se kiva, mutta... Siksipä onkin eri kivaa, jos lähipiiristä tällainen laite löytyy lainakäyttöönkin jaettavaksi. Minä vein kylään mennessäni mukanani omppuja ja kiivejä, ja sitten vaan hedelmät siivuiksi ja kuivurin tasoille huristelemaan.

Vasemmalla omppujen työstöä, joukossa myös jokunen viinirypäle!
Oikealla taas kiivien tie talouspaperilla taputtelun kautta kuivuriritilälle.
Varsinkin omenan kuivattaminen alkaa olla ajankohtainen juttu, kun syksyn sato alkaa olla käsillä. Kiivejä ei pahemmin kotipuutarhoissa kyllä kasva, mutta suosittelen ehdottomasti testaamaan niiden kuivaamista, mikäli kuivuri löytyy (tai maltti riittää uunissa tms. kuivaamiseen). Omenien tapaan myös kiivisiivut jätettiin tässä vielä nahkean kuiviksi (ei täysin kuivakkaan rapeiksi), ja olivat muuten tosi maukkaita. Kuivatetun kiivin maku tiivistyy ja makeutuu, mutta sille ominaista kirpakkuuttakin säilyy. Nämä luonnon karkit hakkaavat mennen tullen missä-äksät!

Kuivurikäytön noviisina tuli kyllä opittua muutama juttu vastaisen varalle. Erityisesti pienemmiksi palasiksi leikkaamisen kokisin hyväksi ideaksi seuraavaa kuivurivisiittiäni ajatellen. Tai jos haluaa tehdä aivan rapisevan kuivia lastuja, pitää siivujen olla tooodella ohuita. Paksummat, nahkeat palat ovat minusta kyllä maukkaampia, mutta jos hedelmiin jää vielä kosteutta, ne eivät tietenkään säily yhtä kauan. Käyttötarkoituksen ja maun mukaan siis!

(Ja jos muuten jollain on tarjolla hyviä kuivurivinkkejä, niitä otetaan vastaan seuraavia kuivaustalkoitamme varten! Marjaniksejä?)

Valmiita tuotoksia: omppua ja kiiviä. Mums!

Noniin, noniin, minunkin jääkaappiini pääsi sitten asustelemaan pieni muikkuparvi. Ihan ensimmäistä kertaa! Vaan eivätpä kauaa siellä viihtyneet, eväkkäät jatkoivat nopeasti kämppäni tupatarkastusta uunin puolella. (Tosin ei ehkä voida puhua enää eväkkäistä, sillä ostin muikkuni valmiiksi perattuina...)

Siskonpedillä. Söpösti, ja kuin sillit suolassa.

Kukon oheen kahden tomaatin salaatti basilikalla ja unikonsiemenillä.
Muikea muikkusaaliini kietoutui siis ruistaikinakuoreen (avomalli). Ja lopputuloksena oli erinomaisen maukas kalakukko. Muikkukukko. Avokukko. Minikukko. Kirkkaan Puruveden kalaa mitä simppeleimmällä reseptillä valmistettuna. Tällainen kukkohan nojaa reseptiikaltaan karjalanpiirakan tapaan varsin tekijänoikeudettomaan ainesosalistaan, mutta minä hain varmistelevat suuntaviivat Kantri-lehdestä, joka on ilmeisesti Maaseudun Tulevaisuus -aviisin kuukausiliite. Kaikkea sitä oppii. Veden ja jauhojen määräsuhde tulee kyllä ennemmin näppituntumalla, ja suolan määrässä katsoin vähemmänkin riittävän.

Voiko muuten silakasta tehdä kukkoa? Epäilemättä voi, mutta onko se perinteiden siunaama suunta ollenkaan? Mietin vaan tulevaa ajatellen, kun muikkuja ei ihan joka päivä ole saatavilla. Oli vaan niin hullun hyvää herkkua tämä, että tulee takuulla tehtyä piankin uudestaan. Ja jos ei muikuista niin sitten lohesta tai vaikka niistä silakoista.

Pieni varttikilon muikuista leipaistu avokukko. Ennen ja jälkeen paistamisen.

Poikkileikkaus! Muikun mäditkin kaupan päälle.
Muikkukukko (avokukko)

3 dl vettä
1 dl vehnäjauhoja
2 tl suolaa
3-4 dl ruisjauhoja

500 g muikkuja (perattuja)
1 tl suolaa
voita

Sekoita vesi, jauhot ja suola tiiviiksi taikinaksi. Kaulitse levyksi (tai kahdeksi).
Suolaa muikut, ja asettele ne limittäin taikinalevy(je)n päälle. Taita taikinan reunat kalanpyrstöjen yms. peitoksi. Voitele taikinareunus vedessä kostutetuilla sormilla, ja ripottele kalojen päälle hieman ruisjauhoja.

Paista kukkoa 250-asteisessa uunissa 20 minuuttia (puolikkaille riittää vartti). Laske sitten lämpö 175 asteeseen, ja jatka kypsentämistä tunnin verran (puolikkaille riittää 40-50 min). Voitele kypsän kukon pintaan voisulaa, erityisesti taikinareunoille. Kääräise se sitten voipaperiin ja liinan alle hautumaan. Naaatiskele!

Kaikki muut paistoivat banaanilettuja. Ja kehuivat. Meikäläinen ehti aina syödä banaaninsa sellaisinaan taikka leipaista ylikypsät kaverit banskuleiväksi. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Vai kuinka? Resepti: munia ja banskuja yhtä monta. Tai munia tuplat banskuihin verrattuna. Tai jotain siitä väliltä. Aivan sama. Ei ne standardikokoa ole kumminkaan, eikä sillä tässä ole niin väliäkään. :)

Lettujen paistaminen on minusta aina ollut vaivalloista, eikä kärsivällisyyttäkään riitä. Siksi minua ei koskaan olla nähty lettukesteissä paistinpannun (tai muurikan) äärellä muutoin kuin kuolaamassa ja kyselemässä joko on valmista. Mutta jos on yksin kotona, ei auta muu kuin tarttua härkää sarvista. Lettukauhaa varresta. Ja paistinpannua kahvasta.

Päällä omaa mustikkahilloa ja myös ihan tuoreita mustikoita.
Heitin banaanilettutaikinaa ihan pienelle pannulle, ja pakolliset kardemummat ripottelin jokaisen letun pintaan vasta pannullahyytymisvaiheessa. Tämän vinkin kardemumman tasaiseen jakautumiseen lettutaikinassa (tai pannukakussa) sain joskus blogikommentista, ja niksihän toimii kuin junan vessa. Suurin osa letuista paistui letun muotoon ja kypsiksi, vaikka muutamia riekaleitakin nähtiin (riekaleina ekan letun kanssa olivat myös ne hermot). Ja minipannuilla tein paistelun loppuvaiheessa kenties ensimmäiset onnistuneet heitto-kääntöni. :D Woah!

Maku? No banaanille, kananmunalle ja kardemummalle maistui. :D Hyviä, mutta tässä kategoriassa rahkaletut ovat ykkösiä. Ja siis, kyllähän näissä banaani-rahkapannukakuissakin aikoja sitten on banskua kokeiltu. Ei siis mikään uusi juttu. Mutta parhaat lätyt allekirjoittaneen mielestä tulee appelsiininkuorella maustetuista rahkapannareista. Niissä on kaikki kohdallaan.

Banaaniletut

n banaania, n=1,2,3...
an munaa, a=[1,2]

+ paljon kardemummaa
+ öljyä paistamiseen
+ silikonisuti öljyn levittämiseen
+ hilllllua ja marjoja lättyjen päälle

Soseuta banskut ja munat sauvasekoittimella. Nakita joku paistamaan ne sun puolesta pannulla. Syö.

Yhtenä sunnuntai-iltana kävi niin, että kun hain iltapalaa jääkabesta, silmään osuivat mökkimustikat ja seljankukkamehutiivisteen jämät. Ja vieressä silmiään siristeli se turkkilaisen jugurtin partaäijä. Yöunien menettämisenkin uhalla tempaisin nämä kolme ainesosaa matkaan ja väänsin pikapikaa liivatelehtien avulla juustokakkutyyppisen hyydykeviritelmän. Tai pannacottatyyppisen. (Mutta ei ole juustokakku, kun ei ole tuorejuustoa, eikä ole pannacotta, kun ei kermaa tai muutakaan maitotuotetta kuumennettu.)

Niin pieni kaakku, että villimustikatkin näyttää pensasversioilta.

Nimi väittää mustaksi, pinta on sininen, ja sisus silti punainen.
Aamulla oli kyllä voittajaolo, kun pääsi aloittamaan maanantain näin ylellisen tuntuisella ja herkullisella aamiaisosiolla! Seljankukka ja mustikka olivat tajuttoman hyvä kombo (Ikean mehutiivisteestä löytyy tosin myös sitruunaa, se on loistotuote jälkiruokiin). Ei tässä enempiä jorinoita tarvita. Joskus vaan leikkaa! :D (Mustikoista muuten hauskat poikkileikkauskuvat.)

Liivakkokakku mustikoista, jugurtista ja seljankukastan kpl annoksia
(wannabe jugurttipannacotta / wannabe mustikkajuustokakku)

n rkl seljankukkamehutiivistettä (Ikea)
n kpl liivatelehtiä
n dl partaäijäjugurttia

n=3,4,5... (minulla n=3, jolloin käytössä 12 cm minivuoka)

+ reilusti mustikoita

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen ohjeen mukaisesti. Mittaa mehutiiviste kahvikuppiin, ja kuumenna se mikrossa höyryäväksi. Heitä liivatteet mehuun sulamaan. Sekoittele ja anna jäähtyä hetki. Kaada liivateseos ohuena norona jugurtin sekaan, samalla sekoittaen. Ropsauta jugurtin sekaan myös mustikoita, ja kaaviloi massa (ehkä öljyttyyn) irtopohjavuokaan. Paina muutama mustikka myös herkun pintaan. Anna jähmettyä jääkaapissa vaikka seuraavaan päivään.

Viikonloppu ja vaihde vapaalle? Aurinkoinen lauantai? Leppoisa illallinen kotona? Lasilliset valkoviiniä? Rentoutumista? - Kyllä!

Kolmen metrin ostoslista? Kolmen tunnin kokkaushässäkkä? Kolmenkympin ruokalasku? Kolmensadan gramman lihat puokkiin? Kolmen tunnin ähky? - Ei välttämättä! :D

Pernod Ricard Finland on esitellyt Suomen markkinoille juuri Jacob's Creek -brändin luomuvalkkarin Jacob´s Creek Earth.Vine.Grape Chardonnay. Viinille etsitään kaveriksi maistuvia kasvisruokia, ja lähdin reseptikehittelykisaan mieluusti mukaan. Voitaisiinkin sanoa, että Jacob and I go way, way back... joten oli kiva maistaa uutta Chardonnayta, joka osoittautuikin minun makuuni mainioksi.

Viiniosaamisen suhteen olen innokas aloittelija. Tavoitteena on vähitellen oppia enemmän makupariyhdistelyn klassisista säännöistä, mutta mustavalkoisia oikeita ja vääriä vastauksia ei tässäkään ole. (Analogia: banaani+maapähkinävoi-kombo saa yhden kehräämään ja toisen kakomaan.) Vaan mitä ihmettä kokkaisin viinin inspiroimana ja sen kaveriksi? Pitkällisen pohdinnan kautta halusin kyseenalaistaa viini-illallisen juhlavuuden. Mitä jos ruoka olisikin vikkelästi valmistuva ja simppeli annos? Mutta kuitenkin irtiotto arjesta hienoisella hemmottelufiiliksellä?

Mac & cheese. Mac'n'cheese. Macaroni and cheese. Makruja juustolla.
Ja ehkä maailman söpöin kahden hengen annokselle sopiva tarjoiluastia.

Lopputuloksena päädyin macaroni & cheese -ateriaan, jossa juusto on Chardonnay'ta kivasti komppaavaa (ihanan makuista) Provolonea. Hienostunutta efektiä tuovat myös kotiparvekkeella kasvatetun sitruunabasilikan lehdet. Yrtin maussa on todellakin sitrusta, mutta vähemmän basilikaa, joten se sopii tähän täydellisesti (ei siis ala maistumaan pestolta). Makaronit olivat täysjyvää, mistä tulee hyvä pähkinäinen maku ja purutuntuma. Ja hei, koristeeksi pääsi vielä muutama makea kirsikkatomaatti. Parvekepuutarhan viimeisiä sadonkorjuuhetkiä. Aikas fiinin näköinen annos tuli tästä jenkkien arkipäiväistämästä ruoasta. Kelpasi tätä maistellessa viinilasillisia maiskutella.

Mac'n'cheese fiinisti kahdelle

3 dl kuvioitua pastaa (cappellini)
0.5 tl suolaa keitinveteen

25 g voita
1 rkl jauhoja
2.5 dl maitoa
100 g Provolone-juustoa (piccante!)
valkopippuria
suolaa
muutama oksa sitruunabasilikaa
(kirsikkatomaatteja koristeeksi)

Keitä pasta kypsäksi samalla kun valmistat juustokastikkeen. Jätä makaronit mielummin hieman raaoiksi kuin ylikypsiksi, koska lämmin kastike jatkaa kypsytystä.

Sulata rasva pannulla/kattilassa, ja ripottele päälle jauhot. Sekoittele jauhoseosta noin minuutin verran keskilämmöllä, minkä jälkeen voit aloittaa maidon lisäämisen hissukseen. Sekoita koko ajan. Anna kastikkeen porista pari minuuttia, ja nosta se sitten pois levyltä. Lisää raastettu juusto, mausteet ja yrtit ja sekoita huolella. Kippaa juustokastike kypsien, valutettujen makaronien sekaan, ja tarjoile annokset välittömästi.

Alavasemmalla parvekkeella kypsyneiden keltaisten
kirsikkatomaattien mallikappale ja sitruunabasilikan kukintoja.

Mökkiläisten mustikkatulijaiset ovat vaihtuneet tatteihin ja puolukoihin, joita onkin tullut nautiskeltua ennen kaikkea aamupalajugurtissa myslin kera. Siis lähinnä niitä puolukoita... Sienet on säästetty illalliselle. Mutta puolukkaa on riittänyt leivonnaisiinkin, ja klassisten marjapiirakoiden sijaan mieli teki kokeilla jotain ihan uuttakin.

Tiedän, että syksykään on tuskin alkanut... mutta... joko sen yhden sanan saa
jo silti sanoa? Nämä värit ja tomusokeri vaan saavat jo haaveilemaan siitä...

DanSukkerin sivuilta löysin suklaisen ohjeen, jota sitten lähdin testaamaan. Mutta oliko virhe jatkaa kakun paistamista ohjeen neuvoman 20 minuutin jälkeen? Resepti ei nimittäin kertonut tulisiko kakun olla läpikypsää, ja koska tikulla pistäessä kakku oli kovasti taikinaista, jatkoin kypsentämistä vielä melkein 10 minuuttia. Ja sitten kakku oli läpikypsä. Okei, alkuperäisestä reseptikuvasta olisin voinut ehkä päätellä, että kakku tulisikin jättää raa'aksi, koska sen keskusta on mutakakkutyyliin vajonnut. Omani sen sijaan on läpikypsän kakun tapaan keskeltä koholla myös jäähdyttyän. Tavallaan siis ihan eri kakku.

Entä sitten maku? Desi (kukkuraisenakin) oli liian vähän, mitä tulee puolukoiden annostukseen. Puolitoista, ehkä jopa kaksikin, voisi mielestäni laittaa syksyn kunniaksi. Muutoinkin maku jäi hieman vaisuksi ennakko-odotuksiini nähden. Ehkä jokin mauste toisi kakkuun kipinää? Tai olisiko ollut parempi raa'an mehevänä? Täysin kypsäksi paistettu kakku ei ollut kuiva, muttei erikoisesti meheväkään. [Jälkihuomautus: Kakkua jäi yksi pala pakkaseen, joskaan se ei siellä kauaa ehtinyt vanheta. Haukkasin kokeilunhaluisena tätä palaa jo jäisenä, sillä kakku on tyyppiä pehmeähkö-myös-suoraan-pakastimesta. Ja kuulkaa oli ehdottomasti parhaimmillaan ns. jäisenä. Parempaa kuin lämpöisenä, huoneenlämpöisenä tai jääkaappikylmänä.]

Ohjeena siis DanSukkerin Puolukka-suklaakakku, jota noudatin varsin tarkasti. Tumman suklaani kaakaopitoisuus oli tosin hieman matalampi. Ja sesonkia kun eletään, oli käytettävissäni ihan tuoreita puolukoita pakastemarjojen sijaan. Niin... ja luulin käyttäneeni hieman erilaista sokeria, kun muscovadon sijaan minun tumma sokerini oli ruokosokeria. Vaan ruokosokeria se on muscovadokin, ilmeisesti vaan hieman kosteammassa muodossa tjsp. Summa summarum, en siis esitä reseptiä tässä, koska noudatin kerrankin kiltihkösti linkin takaa löytyvää alkuperäisohjetta.

Innovaatiot syntyvät siitä, kun asioita syystä tai toisesta rohkaistuu katsomaan uudesta näkökulmasta. Freesi tulokulma tuo oivalluksen mukanaan, kun yhdistelet asiat uudella tavalla. Jos skarppaat, löydät vastauksen jo kysymyksenasettelusta. Siis hiffaat ratkaisun ongelmakuvauksesta.

Ylimpänä: puolukkaa ja banaania. Keskellä: mangoa ja nektariinia.
Alimpana: kiiviä ja banskua.

No, oivalluksia on isompia ja pienempiä. Arkielämässä yleensä niitä jälkimmäisiä, joten kannattaa opetella nauttimaan niistäkin. Ajattele nyt vaikka sellaista tilannetta, että tulet pitkän päivän väsyttämänä kotiin, ja haaveilet piristävästä smoothiesta. Jääkaapista noukit sitten puolukkaa, banskua, kiiviä, mangoa ja nektariinia. Ja irvistät, kun hoksaat näistä muodostuvan järkyttävän väriyhdistelmän soseutettaessa. Ruskeaa smoothieta? Kiva juttu. Kuulostaapa raikkaalta.

Sitten otat pienen aikalisän, ja hiffaat, ettei kaikkia jämähedelmiä suinkaan tarvitse samanaikaisesti suristella. Laitetaan väri kerrallaan ja kootaan kerrossmoothiet. Rakettitiedettä parhaimmillaan... I know...

Vinkki lasten ja lapsellisten huvittamiseen: Pillillä imaisten
voit nauttia ensimmäiseksi vaikka alimman kerroksen!

Tortillakupit ovat näyttävä annos, ja muffinipellillä paistaen tumpelokin taikoo hienot pikkukupposet vaikka illanistujaisiin. Tortillalätyt vaan paloiksi ja muffinivuokaan. Ja täytteitä päälle ja uuniin. Toinen vaihtoehto on rapeuttaa tortillakipot vuoassa ihan yksinään, ja tarjota ne vasta jäähtyneinä täytettyinä. Testatkaa ja etsikää omat tekniikkanne ja makuvarianttinne!

Meillä tortillakupposet kypsennettiin uunissa täytteineen päivineen, ja kokeilin sekä jugu-munaseoksella varustettuja piirasmaisia versioita, että ihan pelkästään kana-paprikatäytteellä lastattuja kuppeja. Molemmat maistuivat! Tortillan reunat rapeutuvat ihanasti uunissa, ja tortillakipot ovat kieltämättä mukava vaihtelu perinteisiin pehmeisiin lättyihin, joiden täyte valuu sormille. Vaikka hauskaahan niidenkin kanssa on ollut!

Minulla oli muuten pinaattisia tortillalevyjä. Ajattelin pakkauksen kuvan perusteella saavani ainakin vihreää väriä, jos nyt pinaatin maku jäisikin huomaamatta (niinkuin tällaisissa viherlätyissä tai -makaroneissa yleensä käy). Mutta, mutta... Itseasiassa vihreä väri oli paketista löytyneessä tuotteessa aika hento. Ja uunin ruskettamista lätyistä vihreää oli ihan turha etsiä. Sen sijaan maku yllätti positiivisesti. Se pinaatti nimittäin löytyi sieltä ihan oikeasti. Nam! :)

Tortillakipot (12 kpl)

4 tortillalättyä
broileria (esim. fajitas-maustettuja sisäfileitä)
mausteita (esim. chiliä, korianteria)
1 iso paprika
2 dl maustamatonta jugurttia
1 muna

Ruskista broileri ja mausta haluamallasi tavalla. Pilko paprika ja heitä se pannulle kypsymään broiskun kanssa. Kuutioi kypsät fileet.

Pehmeytä tortillat nopeasti mikrossa (roiskaise sormenpäillä sekaan pari vesitippaa). Leikkaa kolme tortillaa neljäsosiksi, ja painele ne muffinivuoan kuppeihin. Käytä viimeinen tortilla paikkailuun ja extrakulmiin. Lusikoi sitten kuppeihin broileri-paprikatäytettä.

Vatkaa pienessä kulhossa jugurtti ja muna sekaisin. Kaada jokaiseen tortillakupposeen oma osuutensa jugurtista. (Kupit irtoavat leikiten voitelemattomasta vuoasta mikäli et roiski jugutäytettä vuoan ja tortillan väliin!) Työnnä muffinipelti 175-asteiseen uuniin, ja kypsennä kupposia kunnes jugu-munaseos on hyytynyt ja tortillalättyjen kulmat ovat ruskettuneen rapeita. Ottaa noin 20 minuuttia.

Meikäläisen uusi ruishapanjuuri ei jostain syystä suostu käyttäytymään kunnolla. Alussa kaikki vaikutti sujuvan, mutta jääkaapissa edelleen sitkeästi säilössä oleva ruokittu juurimömmö on koostumukseltaan epäilyttävää. Kunnon leivän leipomisen sijaan turvauduin siis pikaleipään (quick bread), eli leivinjauheella kohotettavaan korvikkeeseen.

Mieleen muistuikin sitten monessa ulkomaisessa blogissa vilahtanut olutleipä. Olutta ei kuitenkaan ollut maisemissa, mutta mitenkäs olisi sidukkapullo? No, löytyi maailmalta muitakin siideriversiota testanneita, ja innostuinpa itsekin kokeilemaan. Joku kirjoitti leivän sopineen mainiosti myös paahdettavaksi. Että bensaa liekkeihin vaan (paahtoleipäfiksaatio on mulla edelleen ajankohtainen).

Ylimpänä paahdetut siipaleet appelsiinituorejuuston kera. Ei hullumpaa.
Tämä sidukkaleipä (jonka voi mainiosti tehdä olutversionakin) on kyllä simppeliäkin simppelimpi. Ja ohje on tyyppiä perus, eli ei tälle taida linkitettävää alkuperää löytyä. Oma nesteytysvalintani oli kaapin kätköistä löytynyt päärynäsiideri. Ja yllätyksekseni päärynäinen maku oli valmiissa leivonnaisessa oikein intensiivinen. Todella maukasta sellaisenaan ja paahdettuna! Kuori mahtavan rapea, mutta sisus melko tiivis. Pitää joskus testata siideriä oikeassakin leivässä.

Niin, ja tämä leipä ei säilyttämällä parane. Kaksi päivää säilyi maukkaana, kolmantena päivänä alkoi olla kuivakasta ja siiderin makukin tuntui kadonneen kuin tuhka tuuleen? Eli syö ripeästi ja pakasta ylimääräiset siipaleet. (Mehukastahan tämä leipä ei ole alunperinkään.)

Siiderileipä (1 cup = 237 ml)

3 c jauhoja (minulla puolet normi-, puolet graham)
3 tl leivinjauhetta
max 1 tl suolaa
0.25 c sokeria
1.5 c siideriä
(voisulaa tai kuumuudenkestävää öljyä voiteluun)

Mittaa jauhot, leivinjauhe, suola ja sokeri kulhoon. Sekoittele huolella. Kaada päälle sidukka ja sekoita taikinaksi (aikas jämäkkää oli). Sijoita taikina voideltuun leipävuokaan ja voitele myös leivän pinta! Paista 200-asteisessa uunissa noin tunti. Anna jäähtyä hetki ennen vuoasta poistamista (mun leipä olisi paistunut hyvin ilman vuokaakin). Anna leivän myös jäähtyä edes jonkin verran ennen leikkaamista.

Paahteisen päivän aamiainen: marjapaahtikset

Lounaalla Mansessa: Kalax ja Thai & Laos

Kolmen makian sipulin keitto

Keskinkertaisempi marja-marenkipiiras

Avomaankurkkua minttudipillä

Onnenpekan makeat voileivät, jatko-osa

Japanialainen teriyakinauta

Oman maan mustikkahillo... limellä twistaten

Rustiikkinen katkarapuharkko (vuokaleipä)

Paahtoleipä pestovivahteella

Testissä rouskeiset leffaeväät

Kuivaa asiaa ompuista ja kiiveistä

Muikea muikkukukko

Hype-banaaniletut & linkki parempiin pannareihin

Mustikka-seljankukka-jugurtti-liivakko

Mac & Cheese - Fiinisti

Suklaa-puolukkakakku... ja hoppua vuodenaikoihin

Legoinsinöörin smoothie

Tortillakipot

Siiderileipä - cider quick bread loaf