Hahaa, kerrankin (ruoka)tuliainen, joka kestää. Briteistä päin palatessa matkalaukussa oli nimittäin purkki jännätuotetta nimeltä Marmite. Kyseessä on legendaarinen hiivauute, jota sivellään perinteisesti leivän päälle, vaikka muitakin käyttökohteita on. Ja sitä valmistetaan sujuvasti oluen panemisen sivutuotteista. Viehättävää ja herkullisen kuuloista! :P
![]()
Marmite sopii vegeillekin, ja sitä hehkutetaan vitskurikkaana.
Ja onhan se, mutta nautittavat määrät ovat pieniä...
Jännitys oli kova ja odotukset korkealla Marmiten suhteen. Sitä kuulemma joko rakastetaan tai vihataan. Oma ensikosketukseni olikin aika suolainen (kirjaimellisesti), ja piti ihan kaksi kertaa miettiä, josko leipä lentääkin roskiin... No, syynä ei kuitenkaan ollut epämiellyttävä maku, vaan se, että varovaisuudestani huolimatta olin levittänyt Marmitea liian paksulti. Tahna on nimittäin todella suolaista. Siis ihan oikeasti. Sitä ei tosiaankaan kannata levittää, vaan raapia leivän pintaan.
Vahingosta viisastuneen olen nyt oppinut Marmite-voileipien loihtimisen salat, ja tykästynyt tuotteeseen. Ja vaikka sitä vetelisi päivittäin, tulee pikkuruinen purkki kestämään kauan. Voisipa sanoa samaa myös Briteistä hamstraamilleni ihanille eccles-kakkusille, jotka popsittiin niin nopeasti, ettei kuvaakaan jäänyt muistoksi.
Miltä se sitten maistuu? Paitsi suolaiselta. Semmoiselta jännältä. Mun silmissä välkkui maistaessa sanat umami ja umami. Eipä ihme, että Google myöhemmin opetti Marmitea käytettävän myös liemikuution tilalla! Koska tiesin Marmiten olevan oluenvalmistuksen sivutuote, oletin jotenkin maltaista makua. Mutta ei se sellaista ollutkaan. Kokeile itse niin tiedät.
Ja hei, Marmitea saa nykyään kyllä Suomestakin. Maun lisäksi hintakin on suolainen, mutta nyt kun osaan suhteuttaa Suomihinnan tuotteen riittoisuuteen, ei se enää niin kalliilta tunnukaan. ;)
![]()
Tähän mennessä mielestäni paras Marmite-voileipäidea on esitetty oheisessa vaihekuvassa. Eli kaksi ohutta leipäsiipaletta (hapanleipää). Toiseen kohtuureilusti Marmitea, toiseen voita. Päälle juustosiivut, ohuet kurkkusiivut ja muutama mintunlehti. Leivät päällekäin, kelmuun ja jääkaappiin painon alle. Ja mukaan retkievääksi! Ihan parasta.
Marmite sopii vegeillekin, ja sitä hehkutetaan vitskurikkaana.
Ja onhan se, mutta nautittavat määrät ovat pieniä...
Jännitys oli kova ja odotukset korkealla Marmiten suhteen. Sitä kuulemma joko rakastetaan tai vihataan. Oma ensikosketukseni olikin aika suolainen (kirjaimellisesti), ja piti ihan kaksi kertaa miettiä, josko leipä lentääkin roskiin... No, syynä ei kuitenkaan ollut epämiellyttävä maku, vaan se, että varovaisuudestani huolimatta olin levittänyt Marmitea liian paksulti. Tahna on nimittäin todella suolaista. Siis ihan oikeasti. Sitä ei tosiaankaan kannata levittää, vaan raapia leivän pintaan.
Vahingosta viisastuneen olen nyt oppinut Marmite-voileipien loihtimisen salat, ja tykästynyt tuotteeseen. Ja vaikka sitä vetelisi päivittäin, tulee pikkuruinen purkki kestämään kauan. Voisipa sanoa samaa myös Briteistä hamstraamilleni ihanille eccles-kakkusille, jotka popsittiin niin nopeasti, ettei kuvaakaan jäänyt muistoksi.
Miltä se sitten maistuu? Paitsi suolaiselta. Semmoiselta jännältä. Mun silmissä välkkui maistaessa sanat umami ja umami. Eipä ihme, että Google myöhemmin opetti Marmitea käytettävän myös liemikuution tilalla! Koska tiesin Marmiten olevan oluenvalmistuksen sivutuote, oletin jotenkin maltaista makua. Mutta ei se sellaista ollutkaan. Kokeile itse niin tiedät.
Ja hei, Marmitea saa nykyään kyllä Suomestakin. Maun lisäksi hintakin on suolainen, mutta nyt kun osaan suhteuttaa Suomihinnan tuotteen riittoisuuteen, ei se enää niin kalliilta tunnukaan. ;)
Tähän mennessä mielestäni paras Marmite-voileipäidea on esitetty oheisessa vaihekuvassa. Eli kaksi ohutta leipäsiipaletta (hapanleipää). Toiseen kohtuureilusti Marmitea, toiseen voita. Päälle juustosiivut, ohuet kurkkusiivut ja muutama mintunlehti. Leivät päällekäin, kelmuun ja jääkaappiin painon alle. Ja mukaan retkievääksi! Ihan parasta.